Nyt on taas syöty jouluruokia ja muitakin herkkuja yllinkyllin. Siitä tulikin mieleen, kun tässä yritän pitää vähän välipäivää syömisessä, miten muistatte lapsuutte arkiruokaa? Miten joulun jälkeisinä härkäviikkoina syötiin ja muutenkin kotona arkisin? Entä kouluruoka, onko siitä muistoja? Inhokki- ja herkkuruokia? Ruokakulttuuri on muuttunut nopeasti (paitsi ehkä juhlaruokien osalta) ja kertoo paljon aikansa elämästä. Mielelläni lisäisin Muistomuseon kokoelmiin ruokamuistoja. Kertokaa!
|
Juttelin tässä joku aika sitten ystäväni kanssa ja siinä tuli puhetta muistoista ruoka-asioihin liittyen. Hän sanoi, että heidän kotonaan lapsuudessa oli ruokalisukkeena lähes aina, ei vain kaalikääryleitten tms, vaan kaikkien ruokien kanssa puolukkahilloa. Niin muistoissani meilläkin.
Ja toinen juttu, mitä oli myös hyvin usein oli herkkukurkut. Muistan myös, että meillä kaupunkitalon kellarissa oli perunoiden lisäksi isot saavit, joissa toisessa oli kurkkuja ja toisessa (ämpäreitä myös lisäksi hyllyllä) suolasieniä. Suolasieniä syötiin sekä perunoiden kanssa pääruokana että myös muiden ruokien kanssa sienisalaattina. Oi, olivatkin hyviä! |
Muistaakseni pyysin äitiäni aivan usein valmistamaan minulle mannapuuroa, jonka täytyi olla kohtuullisesti nestemäinen, koska en kestänyt, kun puurossa
lusikka pysyi pystyssä… Eli tiiviykseltään se oli suunnilleen semmosta, kuin joku miedompi pirtelö. Söin sitä litteästä lautasesta, jotta se jäähtyisi nopeammin, ja aloitin syöminen aina reunalta sisäänpäin, näin puuroympyrä pikkuhiljaa tuli pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes se oli loppu. Minä tykkäsin siitäkin miltä se näytti – vanhempieni sirottelivat sille ohut pinnoite kaakaojauhetta tai joskus kanelia, ja sitten sitä vielä hienosti koristeltiin hedelmäpaloillakin. |
Varmaan lähes kaikki lapset ovat hyvin valikoivia joinakin aikoina ruuan suhteen. Meillä kotona se meni siihen että joinakin aikoina me lapset emme syöneet mitä muuta kuin ohukaistaikinaa ja isän tekemiä herkkukurkkuja. Seurauksena oli se, että hyvin nopeasti veriarvot olivat kaikilla kolmella tytöllä kovin matalat. Äiti osti ”rautasuklaata”, jolla arvoja koitettiin kohentaa ja kyllähän ne nousivatkin. Varsinkin kun söimme suklaat, joita oli tarkoitus syödä vain pala päivässä, kovin suurina yliannoksina.
|
Muistan syöneeni koko lapsuuteni rössypottuja. Sitä syötiin sekä koulussa että kotona ja sitä tarjottiin hautajaisissa.
Rössypottu on rössystä eli veripaltusta sekä perunoista ja sianlihasta valmistettu keitto, joka maustetaan suolalla. Vaikka rössypottu ei enää liene jokaisen perheen ruokalistalla, on kotipuolen kaupoissa vielä myytävänä valmista veripalttua. Turussa olen veripalttua nähnyt myytävän ainakin kauppahallissa. Muistan tehneeni tätä ruokaa viimeksi opiskeluaikoinani asuessani Turun ylioppilaskylässä. Sen jälkeen en ole sitä tehnyt. Sisareni perhe valmistaa tätä perinneruokaa edelleen. |
Pohjanmaalla voit saada vellimäistä jälkiruokaa, jossa kelluu epämääräisen näköisiä klimppejä. Ei hätää, se on ihan tavallinen maidosta keitetty herkkuruoka juustokeitto, jota syödään perinteiseen tapaan juhannuksena.
Pitkän keittoajan vuoksi ( yli 6 tuntia) tätä keitetään harvemmin eikä sitä kauppojen hyllyltä löydy. Juustokeittoa valmistetaan keittämällä ternimaitoa (vastapoikineen lehmän maitoa) ja juoksuttamalla siihen herasaostumia. Kun maitoa keittää tarpeeksi kauan, sen väri alkaa kellastua ja jopa punertua. Keitossa arvostetuinta ovat juustokokkareet, mutta lientäkin pitää olla aina mukana. Keitto syödään kylmänä jälkiruokana ja sen päälle ripotellaan sokeria. Tämä juustokeitto on jälkiruoka, jota syön edelleen mielelläni. |
Pohjoisessa rieska on matalaa ja ohutta, Savossa ja Karjalassa kohotettua.
Laskiaisrieska eli läskirieska on perinteinen laskiaisruoka kotiseudultani. Rieska valmistetaan ohrataikinasta, reunat nostetaan ylös ja päälle ripotellaan kevyesti ruskistettuja ja suolattuja possun kylkisiivun palasia. Leipä paistetaan leivinuunissa. Tämä oli herkkuani lapsuudessa. Söisin edelleen mielelläni jos saisin. Ohrarieska tulee paistaa leivinuunissa, koska ohrataikina vaatii korkean lämpötilan kypsyäkseen. Olen joskus tehnyt peruna-ohrarieskaa sähköuunissa, mutta maku ei ole sama kuin pelkästä ohrasta valmistetussa leivässä. |
Se muisto on aivan vanha, juontaa juurensa noin 2-3 vuoden iästäni. Olen ollut koko elämäni kranttu ja en syönyt liian hyvin lapsena, siis vanhempieni täytyi ottaa huomioon ruoan näyttävän kiinnostavalta ja herkulliselta, jotta minä syön sitä mielellään. Täplikäs voileipä, joksi me kutsuttiin sitä, on syntynyt näin, kekseliäät vanhemmat koristelivat paprikatahna (Piros Arany – unkarilainen erikoisuus, klikkaa sana ja katso kuva) -täplillä leipäviipaleen tavalla, joka oli houkutteleva minulle: punapilkut valkopohjalla – no, niin yksinkertaista, silti se toimi. Jutun tausta on se, että lapsena olin erityisesti lääpällääni täplikkäisiin asioihin – minulla oli esimerkiksi valkopohjainen punapilkullinen lempimuki, niin kuin eka mukini. Ja sitten pikkulasten päiväkodissa (vauvalassa? – miksi sitä kutsutaan: jossa käydään ennen päiväkotia; minä 2–3-vuotiaana), jossa me päivittäin saatiin omiin lokeroihimme vaihtovaatteiksi ruskeita haalarihousuja ja kuviollisia paitoja (kuviot olivat moninaisia: ankka, talo, hedelmiä jne. … ja sitten pienet pilkut - erikuvioisia paitoja jaettiin umpimähkäiän), en ollut koskaan halukas pukeutumaan muuhun, kuin pilkulliseen paitaan. Kun minulle muun kuviollisia tarjottiin en sallinut laittaa sitä päälläni vaan purskahdin nyyhkytyksiin, joka kyllä tapahtui ilman paitaongelmaakin, koska inhosin jäädä sinne täpläpaitaankin pukeutuneena, kun äiti lähtee sieltä töihin jättäen minut siihen paikkaan. En kestänyt eroa niin kovasti, että sain äitinikin itkemään joskus epätoivoisella kiukullani. Mutta takaisin paitaan: vanhempani siis pyysivät lastenhoitajia panemaan lokerooni aina täplikästä paitaa, kuitenkin joskus tapahtui, että siinä löydettiin toinenlaista – silloin vaihtoa tarvittiin… Ennen en ajatellut sitä näin syvästi, mutta nyt jo tiedän/luulen, että pilkut ilmeisesti/oletettavasti muistuttivat minua kotoa, ja kun muutenkin vihasin vauvalaan käymistä, se paita oli jonkin verran ote minulle siellä ollessani… |